Neljä tähteä, kaksi päivää - työkokemuksia ghanalaisesta hotellista

Keskiviikkoaamuna seitsemän jälkeen starttasimme jännittyneinä kohti työharjoittelukohteitamme. Oma sijoituspaikkamme Petterin kanssa, Fiesta Royale Hotel, on ghanalaisomisteinen (jes!) sadan huoneen business-hotelli.

Vastaanotto oli alun normiodottelun jälkeen vauhdikas; henkilöstöjohtajan ja turvallisuusbriiffin jälkeen meidät dumpattiin pikkurillin paksuisen sopimuspinkan kanssa aamiaiselle asiakasravintolaan, mikä tavallaan oli mukava yllätys, mutta loi epämukavan eriarvoisuuden tunteen työntekijäpuoleen.

Sopimusten teon jälkeen meidät otti hoiviinsa henkilöstöjohtajan assistentti Alberta, ja parissa tunnissa meidät pyöritettiin puolijuoksua koko talon eri osastojen läpi, yhä ilmastoidummasta toimistoista kuumiin takahuoneisiin ja keittiötiloihin tapaamaan sekä johdon henkilöt että työntekijät. Mitä suurempi pamppu, sen hyisempi toimisto. Lähinnä ilmastoinniltaan, sillä vastaanotto kaikkien osalta oli hyvä, ja harvoinpa Suomessa uudella työpaikalla olen saanut näin hyvää esittelykierrosta!

Albertan esittelyn lomassa kyselimme erilaisia työsuhteisiin ja -oikeuksiin liittyviä asioita. Kaikki Fiestan vakituiset työntekijät johtoporrasta lukuunottamatta kuuluvat automaattisesti ICU-liittoon. Sopimus on kuitenkin työpaikkakohtainen, ja luottamusmiehet korvaa aktiiviryhmä, jotka mielletään liiton varsinaisiksi jäseniksi. Tämä ryhmä tapaa säännöllisesti, pitää kokouksia ja neuvottelee johdon kanssa työehdoista.

Petteri pistettiin huoltopuolen hommiin ja minut puhtaanapidon puolelle. Heti ensimmäisessä huoneessa meitä "room attendatteja" eli kerroshoitajia oli vastassa erikoistilanne: ilmastointilaite oli vuotanut lähes koko huoneiston lattialle reilun kerroksen vettä. Ei muuta kuin hihat ylös, asiakkaiden tavaroita kantamaan ja lattiaa moppaamaan. "Obronin" eli valkoisen moppauskyky kyseenalaistettiin kovin, mutta sainpa vakuutettua olevani täysin kykenevä tähän hommaan ja sain pitää moppini sekä ansaittua kollegoideni hyväksynnän :)

Kerroshoitaja Maame moppaa tulvivaa lattiaa.

 

Lounaan nautimme henkilökunnan kanttiinissa.

Työkaverini Gladys on ollut Fiestassa töissä viimeiset viisi vuotta. Hänen kanssaan juttelimme lounaan äärellä, millaista on työskennellä tässä neljän tähden hotellissa. Gladys on 37-vuotias kahden lapsen äiti, joka lähtee aamuvuoroon kävellen kodistansa klo 5.45 saapuakseen klo 6.45 työpaikalle, jolloin firma tarjoaa ilmaisen aamiaisen. Myös lämmin ruoka lounaalla ja illallisella iltavuorossa on ilmainen. Aamuvuoro kestää kello 15 saakka, ja työaikaan sisältyvän puolen tunnin ruokatauon Gladys pitää yleensä päivän lopuksi. Johtaja-tasoa tavatessamme tulimme jopa hieman epäileviksi, koska työehdot tuntuivat olevan todella hyvin noudatettuina, ainakin heidän puheissaan. Juttelu työntekijöiden kanssa kuitenkin antoi positiivisen vahvistuksen asialle: Gladysin mielestä asiat ovat oikein hyvin. Liittoon kuulumisen eduista suurin hyöty hänen mielestään on varmuuden tunne siitä, että joku puhuu hänen puolestaan ja puolustaa tarvittaessa, Gladysin sanoin "no one can cheat me". 

Suurin epäkohta meidän kummankin mielestämme ghanalaisessa työpaikkakohtaisessa työehtosopimuskulttuurissa on se, että se jättää kaikki osa- ja määräaikaiset työntekijät ulkopuolelle - ainoastaan kokoaikaiset työntekijät ovat automaattisesti liiton jäseniä kuuden kuukauden koeajan jälkeen. Heikoimmassa asemassa olevat työntekijät pysyvät kuulumattomissa ja järjestäytymättöminä, eikä heidän tarkkaa lukumääräänsä edes ollut saatavilla. Sen saimme selville, että paljon näitä “casual workers”:eiksi kutsuttuja määräaikaisia työvoimana käytetään.

Työkaverini Gladys.

Äitiysloma on vain kolme kuukautta, joka luonnollisesti on liian lyhyt aika tämänkin naisen mielestä. Keskustelimmekin pitkään Suomen vanhempaineduista ja -lomista. Työnantaja maksaa myös lääkärikäynnit ja täyttä sairausajan palkkaa yhteensä 12 päivältä vuodessa.

Mikä sitten hiertää eniten? Vaikka työolot olisivat kuinka hyvät, palkka ei riitä elämiseen. Jollei Gladysin mies olisi Accran ulkopuolella töissä kirjanpitäjänä, he eivät pärjäisi kerroshoitajan palkalla viikkoakaan. Lisätuloja saadakseen Gladysin haaveena onkin avata pieni kauppa omalle asuinalueelleen.

Riittämätön palkka, joka on siis paikallisella työpaikkakohtaisella sopimuksella sidottu, nousi puheeksi myös Josefinin (41) kanssa, joka kolmen lapsen yh-äitinä kitkuttaa kerroshoitajan palkallaan.

Josefin pitää työtänsä raskaana ja palkkaansa heikkona, mutta ei halua menettää vakituista työsuhdettansa ja siirtyä muualle määrä-aikaisiin työsuhteisiin.

Hänen mukaansa Fiesta Royalen palkka on huonoimmasta päästä, ja aina kun Accraan avataan uusi hotelli, tapahtuu työntekijäkato. Asia on kuitenkin jatkuvasti pinnalla neuvottelupuolella.

Kerroshoitajien esimiehinä toimivat liittoon kuuluvat "supervisorit" eli suomennettuna valvojat. Työskentelin hetken Barbaran ja Danielan (31) kanssa, tarkastimme siistittyjä huoneita ja teimme raportointia. Työn laadunvalvonta on erittäin tarkkaa: siistityissä huoneissa jopa sohvatyynyjen alle kurkataan ja joka ikinen kolo tutkitaan.

Päiväraportointia supervisor Danielan kanssa.

Vuorotyöstä johtuvasta työaikojen vaihtelusta tapaamani naiset pääosin pitävät, mutta aika rankalta Barbaran kertomus kello 22 päättyvän iltavuoron jälkeisestä lasten hakemisesta kuulosti: tunnin työmatkan jälkeen hän hakee ja herättelee lapset äidiltänsä ja jatkaa vielä reilun puolen tunnin matkan kotiin.

Toinen työpäivä Fiesta Royal hotellissa alkoi jännittyneissä tunnelmissa: matkalla töihin katukuva oli selvästi erilainen poliisivartioineen ja panssarivaunuineen. Suuri päivä, the Judgement Day, oli aluillaan! Ghanan edellisten presidentinvaalien epäselvän tuloksen oikeudellinen päätös julkaistiin torstaina rauhanomaisesti, ja vallassa jatkoi istuva presidentti.

 

Judgement Day oli näkyvästi esillä niin katukuvassa kuin paikallisessa mediassa.

Sijoituimme hotellilla osto-osaston hoiviin alkusäädön jälkeen, joka alkaa jo olla normi itsellekin. Osasto hoitaa koko ison kompleksin kaikkien osastojen ostoja, ja yhteydenpitoa on paljon eri osastojen ja tavarantoimittajien kesken. Pieneen toimistohuoneeseen takapihalle oli ahdettuna neljä työpöytää, ja toimistossa työskentelee ostopäällikkö James, ostoassistentti Anthony sekä sihteerit Patience ja Maame. Ovi (joka muuten kaipaisi öljyä) ei pysy kiinni lähes hetkeäkään, vaan työntekijöitä lappaa sisään asioidensa kanssa tahi vain muuten moikkailemaan.

Työskentelin päivän Anthonyn kanssa. Tämä 28-vuotias Accralainen sinkkumies on työskennellyt Fiestassa kolme vuotta osto-assistenttina. Työhön kuuluu yhteydenpito eri osastoihin ja tavarantoimittajiin, uusien tavarantoimittajien etsiminen, tuotetestaus yhdessä eri osastojen kanssa ja tuoteostojen hyväksyttäminen johdolla. Anthonylla on koulutuksenaan logistiikkapuolen kansallinen alempi tutkinto, ja korkeakoulutus kiinnostaisi vaikkapa Suomessa, jonne useampi Anthonyn ystävä on päätynyt opiskelemaan!

Anthony tutustuu työpaikkani Tampere Dream Hostellin nettisivuihin.

Anthony, kuten kaikki vakituiset palkolliset työntekijätasolta Fiestassa, ovat ICU-liiton jäseniä. Anthonyn aika ei riitä aktiivijäsenyyteen sen vaatimine tapaamisineen, joten hän kuvailee itseänsä "puoliaktiiviseksi". Liittoon kuulumisen suurin hyöty tulee hänen mielestään liiton avusta mahdollisten ongelmien ilmetessä, mutta täydestä hyödystä sekä etenkin yrityskohtaisesta työehtosopimuksesta hänellä on hieman ristiriitainen ja turhautunut olo. Yrityskohtainen eli Fiesta Royal -hotellin oma sopimus onkin noussut kaikkien kanssa jutellessa kritiikin alle. Työsuhdesäädöksistä taukoineen, lomineen ja ylityökorvauksineen pidetään Anthonyn mukaan hyvin kiinni, joten ongelmiakaan ei suuresti ilmene, mutta isoin ongelma tuntuu olevan alhainen palkkataso. Työstään tämä mies nauttii ja näkee mahdollisuudet uralla etenemiseen hyvinä.

Oma päiväni osto-osastolla meni lähinnä toisten töitä seuratessa ja jutellessa. Myös muutamia pikkuhommia kuten allekirjoitusten hakua ja skannausta pääsin tekemään, mikä olikin hauskaa, sillä talo eri osastoineen ja työntekijöineen alkoi jo olla tuttu ja tunsin oloni kotoisan luontevaksi työkavereita moikkaillessa.

Mietityttämään sen sijaan laittoi osto-osaston eettisyys- ja ekologisuusajattelun täysi puuttuminen: valtaosa tavaroista, jopa hedelmät ja vihannekset, tuodaan ulkopuolelta. Kysyin tuotteiden valintaperusteista eettiseltä näkökannalta, luontoystävällisyyden tai lähituotannon ja Ghanan talouden auttamisen perusteella, mutta niitä ei oikeastaan edes ymmärretty. Ekologisuuden sijaan korostettiin kovasti käyttäjätyytyväisyyttä ja esim. Briteistä hankittujen hyödykkeiden korkeaa laatua. Tämä ongelma toistuu Ghanassa monella tasolla: länsimaisuutta, kulttuuria ja kulutustavaroita ihannoidaan ja niiden paremmuutta pidetään itsestäänselvyytenä. "The greatest danger in tropical countries is losing connection and knowledge of their own culture" toistui mielessäni useasti tämän työpäivän aikana. Miten saada ghanalaiset arvostamaan ja hyödyntämään omaa kulttuuriaan ja maataan sen upeine antimineen niin, että tuontia voitaisiin vähentää, arvokkaat raaka-aineet eivät lähtisi ulkopuolelle jalostukseen ja ostettavaksi kalliilla takaisin?

Mitä jäi käteen tästä piipahduksesta ghanalaiseen työkulttuuriin?

* Isot hotellit ovat aina suhteellisen persoonattomia, oli maa mikä tahansa, ja samaan tapaan tässä hotellissa työt hoidetaan, vaikka tietysti afrikkalaisilla mausteilla.

* Asiat tällä työpaikalla ovat suhteellisen hyvin ja työntekijät tyytyväisiä.

* Johdon auktoriteetti on valtava, tarkat työnjaot ja -roolit joka tehtävässä.

* Työntekijöitä kunnioitetaan, ei käytetä esim. siivooja-sanaa.

* Kerroshoito on kiireinen, mutta muuten työtahti on rento. Neljä-viisi työntekijää hoitaa samaa hommaa mitä Suomessa yksi työntekijä.

* Työpaikkakohtainen TES polkee palkat alas. Tähän Suomessakin juuri muutama päivä sitten kehysriihen linjauksissa esille nostettuun asiaan sai aivan uuden näkökulman ghanalaisen esimerkin avulla.

* Määräaikaisten työntekijöiden jääminen liiton sopimusten ulkopuolelle on todella huolestuttavaa, ja heidän asemansa on työpaikoilla heikoin.

* Oman kulttuurin ja kulutushyödykkeiden arvostus sekä käyttäminen on heikoilla. “Suosi ghanalaista” -kampanjaa kehiin!

Ajatuksia herättävät ja opettavaiset pari päivää ghanalaisessa työelämässä onnistuneesti takana siis!

Anna

Matkakuvia

Kuvat Merja Lehto

Historian havinaa Ghanassa ja kuinka demokratia sai alkunsa

Meidän poppoo saapui Ghanan Accraan lauantai-iltana klo 10:30. Irvistävän kalaillallisen jälkeen nukuimme univelat pois. Sunnuntaina suuntasimme kulkumme Accran Kansallismuseoon. Ghanan tasavalta on Britannian entinen siirtomaa Länsi-Afrikassa, jonka aikaisempi nimi on Kultarannikko. Ghanan historia on erittäin mielenkiintoinen sekoitus länsimaiden harrastamaa sortoa ja paikallista etnografiaa. Minulla on ilo ja kunnia kertoa siitä lisää.

Minulle Ghanasta tuli ensimmäisenä mieleen lapsuuteni suosikit, eli Mustanaamio-sarjakuvat, vaikka niiden miljööt ovatkin vaikutteista huolimatta kuvitteellisia. Accran pienessä Kansallismuseossa on tiiviissä purkissa Ghanan historia ja hieman nykypäivääkin.

Tässä kuvassa näkyy paikallisia soidinmenoja. Alkuperäisessä valokuvassa oli naisia ja miehiä tanssimassa. Kuvan mies kuolasi naista ja sitä mukailevassa figuurissa mies kuolaa, kieli ulkona, naisen mehevän muodokasta pyllyä. Kumpikin näyttää nauttivan tilanteesta täysin rinnoin. Tätä figuuria voisi moni suomalainen vierastaa, kun meillä ihannoidaan luonnotonta mallin pyllyä.

 Meidän museo-opas hämmentyi kuvaamisesta, mutta kiellon sijasta hymy vaihtui nauruksi. Taustalla näkyy kuvioitu kilpi. Kaikenlaiset symbolit, merkit ja kuviot ovat aina olleet tärkeitä ghanalaisille. Tyypillisimmin ne esiintyvät kansallispuvuissa. Täällä ihmiset ovat kautta aikain rakastaneet värikästä pukeutumista. Kuviointi paljastaa kuka olet ja minkälainen on sosiaalinen asemasi? Niiden kautta ihmiset saavuttavat yhteisöllisyyttä, he erottavat vihollisensa ja tunnistavat kaltaisensa.

Museossa törmäsimme menneisyyden synkempään puoleen. Huomiota herätti esim. erikoinen kaulakoru. Läheltä päin katsottuna koru osoittautui petolliseksi. Se oli tehty ihmisten hampaista. Hammaskaulakoru herätti kysymyksiä, oliko niiden omistajat elossa hampaiden luovuttamisen aikana. Ei ollut. Uhrit näännytettiin nälkään ja kidutuksen seurauksena hampaat revittiin irti.

 Miltä tuntuisi syntyä orjaksi tai joutua sellaiseksi keski-iässä? Yhtäkkiä sinut erotettaisiin perheestäsi ja viettäisit loppuelämäsi paahtavissa peltotöissä 15 tuntia päivässä ja et näkisi lapsiasi tai vanhempiasi enää koskaan? Sitä meistä kukaan ei voi todella tietää ja vain mielikuvitus on rajana.

Laajamittaisin ja vaikutuksiltaan merkittävin orjuuden muoto on ollut joillekin Amerikan alueille pakolla kuljetettujen afrikkalaisten ja heidän jälkeläistensä orjuus 1500-luvulta 1800-luvun lopulle saakka. Se muokkasi merkittävästi niin Afrikkaa, Amerikkaa kuin Eurooppaakin. Tämä niin sanottu transatlanttinen orjuus synnytti myös merkittävän osan myöhemmän teollisuuskapitalismin tarvitsemista pääomista. Kaupungeissa orjat olivat suurimmalta osin kotitalous- tai sotilasorjia. Lainsäädännön ja yleisen moraalikäsitysten mukaan naisten orjuuttaminen seksiorjaksi oli sallittua. Miespuolisia orjia, varsinkin nuoria poikia, kastroitiin eunukeiksi. Se oli yleistä myös muualla.

 Myös arkeologinen puoli oli kiinnostava. Erityisesti erimuotoiset Ashantien käyttämät painot kullan punnitsemiseen olivat hienoja, samoin puuesineet, kuten päälliköiden tuolit ja sauvat. Museossa oli myös esillä monenlaisia orjuuttamisen apuvälineitä. Niitä ei huvittanut sovittaa omaan kaulaan.

Kuvasta löytyy ghanalainen soitin. Koska olen hieman rastanaisen lähimuistilla varustettu tyyppi, en muista mikä kyseisen soittimen nimi on. Kutsuin sitä afrikkalaiseksi tissiposkeksi.

Ghanassa puhutaan englannin kieltä. Sen virallisen kielen status on peräisin Iso-Britannian siirtomaa-ajoilta. Ghanan rajanaapureita ovat Togo, Burkina Faso ja Norsunluurannikko. Museossa oli hyvin esillä paikallisia bongorumpuja, ihastuttavan värikkäitä juhla-asuja ja hurjia teräaseita. Kuvassa näkyy yksi sellainen.

Museossa etnologinen puoli on hallitseva. Se esitteli ghanalaisten arkipäivää, kuten kankaiden tekemistä, soittimia ja pohjoisen paimentolaisten olohuoneen kalustoa. Tässä kuvassa onkin lokaalien tyypillinen kotikolo.

Heimokypärät herättivät jo sellaisenaan kunnioitusta. Myös vallan symboleina toimineet miekat herättivät karvat pystyyn. Muotonsa puolesta niillä ei ole kuin seremoniallinen merkitys. Katselmuksen laajuus ulottui varhaisimmista löydetystä ruukunpalasista varhaisiin kuningaskuntiin, sieltä orjakauppaan ja lopulta nykyghanaan. Se esittäytyi taidenäyttelyn muodossa.

Orjuus kiellettiin suurimmalta osin 1800-luvulla. Ghana itsenäistyi maaliskuussa 1957 ensimmäisenä Saharan eteläpuolisen Afrikan siirtomaista. Nkrumah ja hänen johtamansa Kansan konventtipuolue veivät maata kohti sosialismia. Heidän myötä demokratia löi läpi, kun he julistivat maahan kansanäänestyksen jälkeen yksipuoluejärjestelmän vuonna 1964. Sosialistisen hallituskauden myötä myös ay-liike löi itsensä läpi. Täällä liittoon kuuluminen on hyvä asia, jolla ostetaan työehtosopimus. Jäsenedut ovat voimassa oleva työehtosopimus.

1960 luvun jälkeen valta kaapattiin useamman kerran, kunnes vuodesta 2009 lähtien presidenttinä on toiminut John Atta Mills. Nykyisellään Ghanan valtion demokraattinen järjestelmä on eräs Afrikan vakaimpia ja toimivimpia. John Atta Mills menehtyi äkilliseen sairauteen virkakautensa lopulla vuonna 2012. Hänen tehtäviään ryhtyi hoitamaan John Dramani Mahama.

Orjakauppa vaikutti hyvin kielteisesti Afrikan poliittiseen, taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen ja muokkasi merkittävästi eurooppalaisia asenteita muita kansoja kohtaan. Länsimaisten maan osien, eli Euroopan ja Amerikkojen rikkaus on isolta osin peräisin siirtomaiden hyväksikäytöstä - paikallisten ihmisten ja maiden rikkauksien hyödyntämisestä. Eli afrikkalaisten köyhyys ja kurjuus on pitkälti meidän länkkäreiden ansiota. Orjuutta on pidetty antisemitismin ohella toisena länsimaisen rasismin alkulähteistä. Siltikään moni eurooppalainen ei salli turvapaikkoja muualta muuttaville, tästä hyvänä esimerkkinä monet suomalaiset nykypoliitikot ja kansankiihottajat. Maassa toki maan tavalla, mutta sanotaan, että köyhä antaa vähästäänkin, kun rikkailta ei heru penniäkään.

Teksti ja kuvat Maria Vuorma

The heat is on in “TUC-TUC”

26.8.2013

Ennen lähtöä saimme ennakkotehtäväksi useita asiaosaamista vaativia tehtäviä. Muutamat aiheista olivat aika haasteellisia, etten sanoisi jopa hankalia. Päätehtäväni oli valmistautua kertomaan suomalaisista luottamusmiesjärjestelmistä ja niiden toiminnasta. Kuinka ollakaan, sain paikanpäällä kuulla, että ”kohtalokseni” koitui useampi muukin aihe. Eipä hätiä mitiä, aina sitä jotain osaa kertoa, kun hiukan keskittyy käsiteltävään aiheeseen.

Tehtäväpatteristossa oli tutustuminen paikalliseen yleisradioon. Pääsisimme tutustumaan Workers Link nimiseen ohjelmaan. Tarkempi ohjelma oli vielä vahvistamatta, mutta mahdollisesti kaksi meistä pääsisi vastaamaan pariin kysymykseen suorassa lähetyksessä. Roger Rabbit eli asia ymmärretty.

  

Aamupäivä vietettiin TUC:ssa ja paikallisessa palkansaajien tutkimuslaitoksessa (Labour Research and Policy Institute). Matkaan lähti valtava määrä tietoa ja tiukkaa asiaa, mutta kello käy ja seuraava vierailupaikka jo odottaa. Mukaamme tuli TUC:ta myös Naa Sekyere. Paikasta toiseen pitää kiiruhtaa, sillä vaikka välimatkat eivät aina olekaan ihan mahdottomia, niin ruuhkat ja matkaan kuluva aika tuovat aikatauluihin lisäjännitettä. Välillä tuntuu ihan oikeasti, että kaikki Accran 5 miljoonaa asukasta ovat yhtä aikaa liikkeellä.

Auto pysähtyy! Mitähän nyt on tapahtumassa? Hei ollaankin radiotalon edessä ja saamme briiffauksen siitä, miten seuraavaksi toimitaan. Naa kertoo missä mennään. Passi ja hammasharja piti ottaa mukaan  – no ei nyt sentään hammasharjaa, passi riittää. Turvatoimet radiotalon porttien sisäpuolella tuntuivat hämmentäviltä. Luvassa olisi suora lähetys työväen asioita käsittelevässä radio-ohjelmassa. Eveliina oli valittu osallistumaan ohjelmaan ja minulle tuli ”komennus” lähteä mukaan kaveriksi. Ei kun menoksi – eipäs muuten mennä minnekään! Saimme kuulla, että vain kaksi pääsee studiolle ja muut joutuvat odottamaan autossa. Kamerat oli ”no, no” eli kuvia ei sitten oteta. Siitä vaan – laitetaan kavereille ”tonttulakki” päähän ja keskelle ”snakepittiä”.

 

Siinä ei kauaa aikailtu. Saimme käteemme pienen paperilapun, jossa oli kuusi kysymystä.  Helppo juttu: kerromme keitä olemme, vierailumme tarkoituksen, mitä teemme reissun päätyttyä, Suomen työolosuhteet jne. Vähän yleistä infoa siitä millaista ay-toiminta on yleensä Suomessa ja ensivaikutelmia Ghanasta.

Hetken aikaa kävi mielessä, että olisi sittenkin ollut kiva, jos kaverit olisivat päässeet mukaan tueksi. Kävelimme pihan poikki ja menimme sisälle pieneen toimistorakennukseen. Siellä meidät istutettiin sohvalle odottamaan täysin tietämättöminä mitä tuleman pitää. Yllätykseksemme kuulimme suoran lähetyksen kestävän kokonaisen tunnin. Ajatuksemme harhautuivat pieneen pakettiautoon jääneiden kollegoidemme luokse. He joutuisivat odottamaan kuumassa autossa tunnin. Olikohan heille edes kerrottu kauanko ohjelma kestää? Katsoimme toisiamme epäluuloisina, ja kuin yhteisestä sopimuksesta pyysimme tarkentamaan millaisia kysymyksiä oikein olisi luvassa. Tässä vaiheessa paikalle tuli muitakin ohjelman tekijöitä ja puhe kääntyi talousasioihin, Suomen bruttokansantuotteeseen jne. Siinä piti heti tehdä valinta, että se ei ole meidän erikoisosaamista ja ehkä niistä asioista ei meiltä kannata ihan hirveästi kysellä. Juuri tämän enempää ei ehditty, kun kutsu kävi studioon.

Sinne sitten, juontajan pöydän toiselle puolelle istumaan. Lähetyksen alkuun oli ruhtinaalliset neljä minuuttia. Siitä se sitten lähti. Kello oli 12.00 paikallista aikaa (suomessa 15.00), alkuun uutiset ja sitten alkoi ”grillaus”. Vastailimme kysymyksiin, joita tuli tiuhaan tahtiin. Jotenkin tilanne oli aika luonteva, johtuen ehkä siitä, että aikaa jännittää ei juuri jäänyt. Langoille otettiin myös yleisöpuheluita, joiden kysymysten sisältö ei ihan kokonaisuudessaan auennut. Saimme vesipullot eteemme, mutta jostain syystä Eveliinan pullo otettiin heti pois. Taustalla toimineet kaksi avustavaa miestä antoivat Naalle paperilapuille kirjoitettuja kysymyksiä ja aika tykitystä se olikin.

Väliajalla ehdittiin tehdä pari tarkentavaa kysymystä. Maiden palkkaerojen vertailu ei ollut toivottava aihe, mutta jostain syystä se otettiin esille ja kun Eveliina vastasi, se aiheutti jonkinlaisen hämmennyksen. Tunti vierähti huomaamatta ja saatoimme huokaista helpotuksesta, että eiköhän se mennyt ihan kelvollisesti. Sen verran tunnelmaa kevensimme, että teimme ”yläfemmat”. Kysyimme olisiko mahdollista saada ohjelman nauhoitus lähetettyä jälkeenpäin vaikka sähköisesti. Saimme sen kuitenkin heti mukaamme. Tässä vaiheessa studio alkoikin tuntua turvalliselta paikalta, sillä meidän piti palata takaisin autolle – ”tuomiolle”. 

Mitähän muut ajattelisivat? Mielessä kävi ajatus siirtyä takavasemmalle ja palailla kämpille omia aikojamme. Toiset olivat hikoilleet ja joutuneet kuuntelemaan meidän ääntä tulikuumassa autossa. Sinne vaan, ehkä sittenkin onnistuimme. Heti autoa lähestyessämme saimme valtavat aplodit ja kyllä tuntui hyvältä. Siitä sitä juttua sitten riittikin.

Merja