The heat is on in “TUC-TUC”

26.8.2013

Ennen lähtöä saimme ennakkotehtäväksi useita asiaosaamista vaativia tehtäviä. Muutamat aiheista olivat aika haasteellisia, etten sanoisi jopa hankalia. Päätehtäväni oli valmistautua kertomaan suomalaisista luottamusmiesjärjestelmistä ja niiden toiminnasta. Kuinka ollakaan, sain paikanpäällä kuulla, että ”kohtalokseni” koitui useampi muukin aihe. Eipä hätiä mitiä, aina sitä jotain osaa kertoa, kun hiukan keskittyy käsiteltävään aiheeseen.

Tehtäväpatteristossa oli tutustuminen paikalliseen yleisradioon. Pääsisimme tutustumaan Workers Link nimiseen ohjelmaan. Tarkempi ohjelma oli vielä vahvistamatta, mutta mahdollisesti kaksi meistä pääsisi vastaamaan pariin kysymykseen suorassa lähetyksessä. Roger Rabbit eli asia ymmärretty.

  

Aamupäivä vietettiin TUC:ssa ja paikallisessa palkansaajien tutkimuslaitoksessa (Labour Research and Policy Institute). Matkaan lähti valtava määrä tietoa ja tiukkaa asiaa, mutta kello käy ja seuraava vierailupaikka jo odottaa. Mukaamme tuli TUC:ta myös Naa Sekyere. Paikasta toiseen pitää kiiruhtaa, sillä vaikka välimatkat eivät aina olekaan ihan mahdottomia, niin ruuhkat ja matkaan kuluva aika tuovat aikatauluihin lisäjännitettä. Välillä tuntuu ihan oikeasti, että kaikki Accran 5 miljoonaa asukasta ovat yhtä aikaa liikkeellä.

Auto pysähtyy! Mitähän nyt on tapahtumassa? Hei ollaankin radiotalon edessä ja saamme briiffauksen siitä, miten seuraavaksi toimitaan. Naa kertoo missä mennään. Passi ja hammasharja piti ottaa mukaan  – no ei nyt sentään hammasharjaa, passi riittää. Turvatoimet radiotalon porttien sisäpuolella tuntuivat hämmentäviltä. Luvassa olisi suora lähetys työväen asioita käsittelevässä radio-ohjelmassa. Eveliina oli valittu osallistumaan ohjelmaan ja minulle tuli ”komennus” lähteä mukaan kaveriksi. Ei kun menoksi – eipäs muuten mennä minnekään! Saimme kuulla, että vain kaksi pääsee studiolle ja muut joutuvat odottamaan autossa. Kamerat oli ”no, no” eli kuvia ei sitten oteta. Siitä vaan – laitetaan kavereille ”tonttulakki” päähän ja keskelle ”snakepittiä”.

 

Siinä ei kauaa aikailtu. Saimme käteemme pienen paperilapun, jossa oli kuusi kysymystä.  Helppo juttu: kerromme keitä olemme, vierailumme tarkoituksen, mitä teemme reissun päätyttyä, Suomen työolosuhteet jne. Vähän yleistä infoa siitä millaista ay-toiminta on yleensä Suomessa ja ensivaikutelmia Ghanasta.

Hetken aikaa kävi mielessä, että olisi sittenkin ollut kiva, jos kaverit olisivat päässeet mukaan tueksi. Kävelimme pihan poikki ja menimme sisälle pieneen toimistorakennukseen. Siellä meidät istutettiin sohvalle odottamaan täysin tietämättöminä mitä tuleman pitää. Yllätykseksemme kuulimme suoran lähetyksen kestävän kokonaisen tunnin. Ajatuksemme harhautuivat pieneen pakettiautoon jääneiden kollegoidemme luokse. He joutuisivat odottamaan kuumassa autossa tunnin. Olikohan heille edes kerrottu kauanko ohjelma kestää? Katsoimme toisiamme epäluuloisina, ja kuin yhteisestä sopimuksesta pyysimme tarkentamaan millaisia kysymyksiä oikein olisi luvassa. Tässä vaiheessa paikalle tuli muitakin ohjelman tekijöitä ja puhe kääntyi talousasioihin, Suomen bruttokansantuotteeseen jne. Siinä piti heti tehdä valinta, että se ei ole meidän erikoisosaamista ja ehkä niistä asioista ei meiltä kannata ihan hirveästi kysellä. Juuri tämän enempää ei ehditty, kun kutsu kävi studioon.

Sinne sitten, juontajan pöydän toiselle puolelle istumaan. Lähetyksen alkuun oli ruhtinaalliset neljä minuuttia. Siitä se sitten lähti. Kello oli 12.00 paikallista aikaa (suomessa 15.00), alkuun uutiset ja sitten alkoi ”grillaus”. Vastailimme kysymyksiin, joita tuli tiuhaan tahtiin. Jotenkin tilanne oli aika luonteva, johtuen ehkä siitä, että aikaa jännittää ei juuri jäänyt. Langoille otettiin myös yleisöpuheluita, joiden kysymysten sisältö ei ihan kokonaisuudessaan auennut. Saimme vesipullot eteemme, mutta jostain syystä Eveliinan pullo otettiin heti pois. Taustalla toimineet kaksi avustavaa miestä antoivat Naalle paperilapuille kirjoitettuja kysymyksiä ja aika tykitystä se olikin.

Väliajalla ehdittiin tehdä pari tarkentavaa kysymystä. Maiden palkkaerojen vertailu ei ollut toivottava aihe, mutta jostain syystä se otettiin esille ja kun Eveliina vastasi, se aiheutti jonkinlaisen hämmennyksen. Tunti vierähti huomaamatta ja saatoimme huokaista helpotuksesta, että eiköhän se mennyt ihan kelvollisesti. Sen verran tunnelmaa kevensimme, että teimme ”yläfemmat”. Kysyimme olisiko mahdollista saada ohjelman nauhoitus lähetettyä jälkeenpäin vaikka sähköisesti. Saimme sen kuitenkin heti mukaamme. Tässä vaiheessa studio alkoikin tuntua turvalliselta paikalta, sillä meidän piti palata takaisin autolle – ”tuomiolle”. 

Mitähän muut ajattelisivat? Mielessä kävi ajatus siirtyä takavasemmalle ja palailla kämpille omia aikojamme. Toiset olivat hikoilleet ja joutuneet kuuntelemaan meidän ääntä tulikuumassa autossa. Sinne vaan, ehkä sittenkin onnistuimme. Heti autoa lähestyessämme saimme valtavat aplodit ja kyllä tuntui hyvältä. Siitä sitä juttua sitten riittikin.

Merja